Kuvataiteilija kirjoittajana

Kirjailija-kuvataiteilijoiden esiinmarssista huolimatta moni taiteilija kokee kirjoittamisen vaikeaksi. Toisaalta taidepuhetta harvoin kuvaillaan helpoksi.

Kirjailija Arto Virtanen kertoo Parnasson blogissa sanoneensa Hannu Väisäselle, ettei koko ikänsä kuvaa tekemään tottuneen ihmisen kieli taivu kirjoittamiseen. Virtanen sanoo katuneensa lausahdusta parikymmentä vuotta. Arto Virtanen toteaa silti, että yleensä mielipide pitää paikkansa. Hänen mukaansa on ”selvää, että moni kuvataiteilija ei pysty sen enempää mitään järkevää kirjoittamaan kuin moni kirjailijakaan pystyisi kriitikostaan muotokuvan tekemään.”

Visuaalista vai verbaalista?

Amerikkalainen journalismin professori Gerald Grow taas on huomannut, että joillekuille kirjoittaminen on hankalaa, koska he yrittävät soveltaa siihen visuaalista ajattelua. Yleisesti ottaen kyse on vahvuuksien väärästä soveltamisesta. Kirjoittaessa eritellään ja jäsennetään peräkkäisiä elementtejä juoneksi, mikä ei ole luontaista ei-verbaaliselle ajattelijalle. Vertailukohteena on verbaalinen ajattelija, joka kirjoittaa kuin ohjaisi opastettua kierrosta.

Sanat, juoni ja konteksti kadoksissa

Kolme tekijää, joista visuaalisten ajattelijoiden kirjoituspulmat Grow’n mukaan johtuvat, ovat osuvien sanojen, juonellisen jaksotuksen ja kontekstin puuttuminen. Lukijan täytyy usein arvailla mistä on kyse.
Sanojen puute näkyy siinä, ettei asioita nimetä selkeästi ja adjektiivit ovat epämääräisiä. Sen sijaan puhutaan ”siitä niin sellaisesta jutusta.” Sanat voivat olla etikettejä monimutkaiselle ajatukselle, jota ei kuvailla tarkemmin. Aktiivisia verbejä käytetään vähän, mutta olla-verbiä liikaa. ”Tämä”, ”se”, ”asia” ja ”juttu” toistuvat usein, ja lukijan on vaikea päätellä mihin viitataan.
Koska juonta, konfliktia ja rakennetta huippukohtineen ei kehitellä, asioihin viitataan, mutta niistä ei lopulta kerrota kovin paljon. Visuaaliset ajattelijat eivät ole tottuneet suhteuttamaan yhtä tekstin osaa sen jäljessä tulevaan. Tekstin osat rinnastuvat kuin haikussa suoraan leikkaamalla. Ajatus ei seuraa toista eikä johda mihinkään. Se vain on. Valitseminen ja ainesten arviointi on silloin vaikeaa. Kaikki yksityiskohdat tuntuvat yhtä tärkeiltä. Kirjoittaja ei ota kantaa valitsemalla, vaan kirjoittaa listamaisesti. Samalla eksytään helposti sivupoluille tai hukutaan yksityiskohtiin. 
Ongelmat asiayhteyden ilmaisemisessa näkyvät pohjustuksen ja taustatietojen puutteena. Koska visualistit itse näkevät kontekstin mielessään, he olettavat muidenkin näkevän. Johdantoa ei ole, eikä asia liity mihinkään. Tekstissä on ”kyllähän sä tiedät” – henkeä. Lopputulos vaatii lukijalta tulkintaa. Mahdollisia vaihtoehtoja on paljon, koska kirjoittaja ei ole tulkinnut ajatustaan itse. Sanat ovat saapuneet kuin matkalaukut lentoaseman vastaanottohihnalle. Laukut ovat käyneet kaukana, mutta niistä ei näe mitä sisällä on. Sanat vaatisivat aukikirjoittamista.

Vaikeatajuista…

Gerald Grow’n mainitsemat ilmiöt ehkä aiheuttavat sen, että visuaalisesti ajattelevan teksti toisinaan näyttää arvoitukselliselta verbaalin silmissä. Päivi Mehtonen on puhunut vaikeatajuisuudesta taiteen ja taideteorian kielenkäytössä. Tällaisen hämäryyden tehokeinoja ovat vaikeatajuiset viittaukset, kronologian rikkominen ja kaikki liiallisuus, kuten liika pituus tai yksityiskohtaisuus, toisto, turha monisanaisuus ja luetteleminen. Hämäryyden kenttä ulottuu oraakkelilauseiden moniselitteisyydestä arvoituksen älypeliin.
Toinen verbaalikko, Miisa Jääskeläinen, jaottelee kirjoittajaoppaassaan aloittelevia kirjoittajia helposti ja vaikeasti kirjoittaviin. Jääskeläinen yhdistää vaikean tekstin lahjakkaaseen kirjoittajaan, joka suuntautuu älyllisesti ja kuvittaa valmiita teoreettisia malleja tai filosofioita. Sekä Mehtosen että Jääskeläisen kuvailema vaikeatajuisuus muistuttaa Grow’n ei-verbaalisen ajattelijan kirjoittamista. Ehkä verbaalit ajattelijat voivat tulkita omasta ajattelutavastaan poikkeavan kirjoittamisen helposti älylliseksi ja etsivät turhaan teoriaviritelmiä. Tarkoituksellista hämäryyttä ja liikaa sivistyssanoja lienee eniten taiteen teorian kielessä.
Monilla taiteilijoilla kyse voisi olla vaikeudesta vaihtaa ajattelun muotoa sellaiseksi, mitä ei normaalisti tarvitse. Voisi kuvitella, että vaikeuksia olisi omista teoksista kertomisessa, koska niitä käsitellään ei-verbaalisesti visuaalisina tai spatiaalisina kokonaisuuksina. Listaaminen käsittelemättä asioita sen tarkemmin onkin yleistä näyttelytiedotteissa. Grow mainitsee, että monet kokevat tuotantonsa yhtenäisenä, jakamattomana kokonaisuutena, joten siitä on vaikea kirjoittaa.

…vai syvällistä

Kirjoittamisen kuvallisuus voi Grow’n mukaan olla myös etu. Parhaimmillaan kuvallinen teksti yltää säteilevään ja monitulkintaiseen tulokseen. Tällaista sanankäyttöä on myyteissä, Raamatussa, runoudessa ja mystisismissä.
Lisäksi osa kuvallisista ajattelijoista pystyy kirjoittaessaan käyttämään riittävästi myös verbaalia ajattelua ja siten ilmaisemaan ajatuksiaan sujuvasti. Verbaalisesti vahvempaa kirjoittamista on myös mahdollista oppia. Avuksi on, jos tiedostaa, milloin turvautuu itselleen tutumpaan kuvalliseen ajatteluun, ja kuinka kirjallisen ilmaisun työstäminen poikkeaa ei-verbaalisesta ajattelusta.

Minna Soraluoma

Täydellinen ympyrä 1/2008

Viitteitä:
Gerald Grow: The Writing Problems of Visual Thinkers 1994, 1996. linkki
Päivi Mehtonen (toim): Kielen ja kirjallisuuden hämärä 2002.
Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan 2002.