Taidekoulut olivat Suomessa varsin itsenäisiä, kunnes ammattikorkeakoululaitosta alettiin kehitellä 1990-luvulla. Myös opetuksen sisältö oli pitkälti koulujen omassa harkinnassa. Pääpaino oli tuolloin ammattiaineissa ja taiteen
tekemisessä. Vasta 1990-luvulla taidekoulut siirtyivät valtion hallintaan. Se toi väljyyttä rahoitukseen, mutta myös koko joukon pakollisia yleissivistäviä opintoja, pirstaleisia kursseja ja ulkoa määrättyjä sisältöjä. Ruotsia, englantia, yrittäjyysopintoja, ties mitä. Taiteen aluekin laajeni samaan aikaan. Tuloksena on ollut entistä monipuolisemmin sivistyneitä nuoria taiteilijoita, vaikka ammattiaineet ajoittain uhkaavat hukkua kirjavien opintojen joukkoon.
Lakkautushankkeet kohdistuvat jostakin syystä nimenomaan ammattikorkeisiin, vaikka toisen asteen taidekoulutuksesta valmistuu enemmän opiskelijoita. Tällä hetkellä toimivista seitsemästä AMK-tasoisesta taidekoulutuksesta vaatimattomasti neljä on lakkautettavana. Tämä siis on taidekoulutuksen maltillista supistamista.
Karsinta kohdistuu nimenomaan menestyneimpiin ja hakijoiden parhaiksi äänestämiin kouluihin kuten Lahti ja Tampere. Pienet hakijamäärät ovat olleet ongelmana KemiTorniossa ja Noviassa, jonkin verran myös Kankaanpäässä.
Parinkymmenen vuoden ajan taiteilijoiden koulutus on liudentunut yhä suurempien järjestelmien osaseksi. Ammattikorkeiden myötä taidekouluista tuli ”taidelinjoja” ja koulutusohjelmia suuressa hahmottomassa AMK-laitoksessa. Ammattikorkeita on yhdistelty ja sulauteltu, on rakennettu aina vain laajempia yksiköitä. Entäpä jos koulut eivät olisikaan liittyneet tuohon sulatusuuniin, tulisiko silloin yhtä herkästi mieleen puolittaa taidekoulujen määrä jokaisen kevätsiivouksen yhteydessä?
Tilanne herättää kysymään onko taiteilijakoulutuksella vielä elintilaa tässä järjestelmässä. Vai tulemmeko vielä näkemään uuden itsenäisten taidekoulujen ajan?
Minna Soraluoma
Minna Soraluoma, Sarjasta Omakuvia lusikassa, 2011.