Kirjoittamisessa ja kuvataiteen tekemisessä on paljon samaa. Eroa on muun muassa vastaanotossa. Tämän on huomannut Satu Manninen, joka julkaisi esikoiskirjansa ja piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä 2007. Taiteilijat ovat olleet usein kirjan aiheena. Viime vuosina on tullut myös useita kirjailija-taiteilijoita.

Itse asiassa kuvataiteilijat ovat suorastaan vallanneet kirjallisuuden linnakkeita. Hannu Väisänen sai romaanistaan kirjallisuuden Finlandia- palkinnon. Myös taidegraafikko Inari Krohnin kumpikin kirja on saanut hyvän vastaanoton.
Kolmas kuvataiteilija, joka on kirjoittanut romaanin lapsuudestaan ja toisen nuoruudestaan, on taidemaalari Kiba Lumberg.

Kirjoittamiseen ja taiteeseen suuntautuu myös Satu Manninen. Kuvataideakatemian tila-aikataiteen osastolla opiskelevan Mannisen runokokoelma on vuoropuhelua englantilaisen kirjailijan Virginia Woolfin kanssa.

Rosa Liksomin esikoisteos taas julkaistiin jo 1985. Liksomin lyhytproosa on saanut paljon seuraajia, ja hän on tullut tunnetuksi myös sarjakuvahenkisestä kuvataiteesta. Graafisista suunnittelijoista on moni julkaissut, kuten tamperelainen Juha Siro.

Näin monta aktiivisesti kirjoittavaa kuvataiteilijaa samaan aikaan on melkoinen sattuma. Aiemmin on ollut yksittäistapauksia. Marraskuun ryhmään kuuluneella Viljo Kojolla on laaja tuotanto, johon kuuluu boheemiromaaneja taiteilijoista.
Viime vuosien kirjailija-kuvataiteilijoiden suma on kuitenkin saanut huomiota toisella tavalla.

Taiteilija romaanihenkilönä

Uusissa taiteilijoiden kirjoittamissa romaaneissa on todenmakuisuutta ja koetun tuntua. Tässä suhteessa ne eroavat taiteilijaelämäkerroista ja muista etäämpää nähdyistä fiktioista.

Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru kertoo taidemaalari Jan Vermeeristä hänen palvelijansa silmin. Taiteilijan mallina toimimiseen liittyy kirjassa yllättävän paljon dramatiikkaa, mutta romaani kuvaa kuitenkin eloisasti, mitä elämä 1600-luvun Hollannissa on saattanut olla.

Kuvataiteilijuus tarjoaa usein mahdollisuuden herkullisiin henkilöhahmoihin. Veijo Meren kirjassa Peiliin piirretty nainen esiintyy taiteilija Otto Kukkakoski. Meri käytti taustamateriaalina erään taidemaalarin kirjeitä ja hänestä kerrottuja tarinoita.
Lyyrisiin näkemyksiin kuuluu Rakel Liehun Helene Schjerfbeckistä kertovan romaanin ohella Paavo Rintalan Jumala on kauneus, joka kuvaa Vilho Lampea.

Viihderomaaneissa ja dekkareissa kuvataiteilijoita esiintyy aika ajoin. Virpi Hämeen-Anttilan romaanin Alastonkuvia ohella mutkikkaita suhteita on Milan Kunderan kirjassa Olemisen sietämätön keveys. Prahan vallankumouksen tuoksinassa elävä naistaiteilija on tullut tutuksi viimeistään elokuvan kautta.

Kirjailijan debyytti

Toisinaan kuvataiteilijuus toimii viittana, joka peittää kirjailijan. Tamperelaisen kirjailijan Vuokko Tolosen Lastenhuoneessa parikymppinen päähenkilö ryhtyy taiteilijaksi laittamalla teoksiaan kahvilan seinälle. Hän kuvailee töitä kilteiksi maisemiksi, jotka eivät säikäyttäisi äitiä.

Debyyttinäyttely saa kuitenkin huomiota, ja valtakriitikko alkaa liehitellä tuoretta taiteilijaa. Kiittävät kritiikit tulvivat maagisen realismin kaltaisia kirjallisuuden termejä.

Näyttelyn jälkeen tyttö sanoo ammatikseen kuvataiteilija. Kuvantekeminen tai kiinnostus taiteeseen ei silti näy hänen elämässään. Hän ei harkitse koulutusta tai muitakaan parikymppiselle taiteilijanalulle tavallisia ratkaisuja.

Lastenhuone tuo esiin, kuinka erilainen tilanne on esikoiskirjaa julkaisevalla ja taiteilijaksi aikovalla tai pidemmällekin ehtineellä kuvataiteilijalla.

Runoa ja valokuvaa

– Kirjailijana saa paljon enemmän julkisuutta, varsinkin päivälehtikritiikkejä, vahvistaa myös Satu Manninen.

Runoilija-valokuvaaja Satu Manninen on pitänyt yksityisnäyttelyn viime vuonna Turussa B-galleriassa ja osallistunut ryhmänäyttelyihin. Kuvataiteilijana hän ei ole saanut vielä ainoatakaan kritiikkiä, mutta yli 20 lehteä on arvostellut esikoiskokoelman. Pari haastatteluakin on ilmestynyt.

Manninen on mukana myös Mäntän kuvataideviikoilla. Kuvataiteen sijaan siellä on esillä hänen runokokoelmansa Sateeseen unohdettu saari. Se on luettavana mökissä, jossa on Anni Leppälän valokuvia.
– Omat valokuvani ovat yleensä aika maalauksellisia ja epätarkkoja, Manninen kertoo.
Kokoelman kannessa on Susanna Majurin valokuva, jonka Manninen tunsi ennestään. Se on kuvattu maauimalassa Reykjavikissa, käytävästä, jota uimavalvojat käyttivät. Majurin valokuvia on kuvailtu äkkisyviksi.

Sekä kuvan että tekstin tekeminen oli Manniselle läheistä jo lukioikäisenä. Runokokoelmaa työstäessä kuvantekeminen jäi vähemmälle. Kirjoittaminen taas jäi sivuun, kun hän aloitti valokuvauksen opinnot Turun taideakatemiassa. Samaan aikaan Manninen opiskeli vuoden verran Turun yliopistossa luovaa kirjoittamista.
– Kirjoittaminen tuntuu valokuvaamista vaikeammalta. Pitää aloittaa tyhjästä, kun taas valokuvatessa kohde on jo olemassa. Ongelmana on kuinka kuvata se, Manninen kertoo kirjoittamisen ja kuvanteon eroista.
– Molemmissa on mukana yllätys. Aloittaessa ei tiedä, mitä on tulossa.

Seuraava runokokoelma on jo työn alla. Tänä keväänä Satu Manninen myös valmistuu Kuvataideakatemiasta. Hänen valokuviaan on esillä Tennispalatsissa Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä 15.6.2008 saakka.
Muutkaan kirjoittavat kuvataiteilijat eivät näytä pyrkivän alan vaihtoon, vaan he jatkavat kuvantekoa vähintään yhtä aktiivisesti kuin kirjoittamista.

Teksti: Minna Soraluoma