Kirja tarjoaa valmiita vastineita kritiikkiin, lehdistötiedotteiden lukuohjeita ja hätävaravinkkejä mitä sanoa kun taide-esitys ei iske. Tai vinkkejä siitä, mitä toimittaja kysyy, kun ei tiedä mitään haastateltavan tuotannosta.
Myös teosten nimeämiseen tarjotaan apua. Suurteoksen nimeen sisältyy mieluusti luku, kuten Kymmenen pientä neekeripoikaa tai Viidestoista yö. Värit, etenkin musta, ovat hyödyksi. Klassikoksi voi lisäksi yltää hyödyntämällä paikannimiä. Loma tai kuolema kuuluisassa paikassa lisää minkä tahansa teoksen hohdetta. Liian kuluneita apukeinoja on silti olemassa. Kirjoittajien mukaan sanaa morsian pitää teoksen nimessä välttää viimeiseen asti.
Kulttuurisivujen herkkä tulkki
Voisi kuvitella, että kirja kertoo paljonkin kuvataiteesta. Kuvitus suosii kuvataiteilijoita, ja jo kannessa on kuva taulusta.
Kuvataiteen laaja selitysflora saa kuitenkin vain sivusilmäyksiä. Gallerioissa on kyllä nähty ”audiovisuaalista napanöyhtää”, joskin sanasto on toisinaan outoa. Mikä lieneekään tilanne taiteilijalla, jolla ”ei ole ollut aikoihin avauksia”? Kirjoittajilla on kuvataiteesta kommentteja enemmän yleisten mielikuvien pohjalta kuin tuoreita havaintoja. Jäänkin odottamaan vastaavaa katsausta myös kuvataiteen kielikukinnoista.
Minna Soraluoma