Työsuunnitelma

“Millaista taidetta teet”, on se, mitä sekä tutut että tuntemattomat kysyvät. Vuoden pari se on ollut alkusysäys keskusteluille ja yhteistyölle. Alkuun vastakysyn millaisia teoksia kysyjä minulta muistaa tai mitä on jäänyt mieleen. Se voi olla mielikuva näyttelystä, jotain verkkosivuiltani luettua tai muuten nähtyä. Joskus saa vakuuttaa, ettei tarvita mitään päräyttävää, vain se mitä muistaa ja siinä muodossa kuin tulee mieleen. Ei tämä ole muistitesti, voi olla muistamatta mitään. Ennestään tuntemattomien kanssa on muotoutunut muutama muu tapa toimia.
Tämä keskustelu on toiminut ensimmäisenä vaiheena. Joskus sovitaan tapaamisesta teosten äärellä työhuoneella.

Muut ihmiset ovat tosi runsaasti puhuneet teoksista, sitä on viime aikoina ollut ehkä enemmän kuin koko aiemmassa elämässä yhteensä. Olen keskustellut aiheesta useampien kanssa kuin pystyn laskemaan. Tuntuu kivalta sekin, että on tavallaan lupa ja syy puhua tästä. Helposti se tuntuu itsekkäältä, mutta kumma kyllä ihmiset vaikuttavat aidon ilahtuneilta ja kiinnostuneilta.

Yhden katsojan näyttelyt ovat tuntuneet olevan monelle kiinnostavinta ja vaikuttavinta. Kokeilun kautta on muotoutunut sopivia tapoja kuinka toimia. Olen kasvavassa määrin tallentanut keskusteluja ja palannut niihin. Miten se sanoikaan tästä duunista? Tarkemmin syventymällä moni kohtaaminen on näyttänyt toiselta, pääsääntöisesti positiivisemmalta. Itse tilanteessa saattaa vanhasta tottumuksesta olla jokin defenssi päällä. Monesti tilanteet tulevat yllättäen ja vaikkeivät tulisikaan, jännitys blokkaa aistikanavia.

Olen käyttänyt tausta-apuna keskustelevaa kuvan tarkastelua eli Visual Thinking Strategies -metodia (VTS). Etenkin käytän sitä ajatusta, että pysyn itse taustalla enkä kommentoi, vaan kysymysten avulla katsoja ajattelee ääneen sen prosessin, jonka kokee, kun katsoo teosta ja koettaa ottaa siitä selvää. En esim korjaa mitään enkä väitä vastaan, paremmin olen utelias kuulemaan mistä jokin tulee mieleen.

VTS:n alkukysymys, kun työtä on katsottu hetken hiljaa, on ”Mitä tässä on meneillään?” Esimerkki. Katsoja: ”Mä nään näissä ihmisiä koko ajan. Nuo on jotenkin pysähtyneempiä, nää taas silleen dynaamisempia. Esimerkiks tuo muoto on kuin kirkon ovi, nuo taas on menossa jonnekin.”

Mallissa keskustelua jatketaan kertaamalla vapaasti mitä katsoja on sanonut. ”Eli nää aukot ja niiden muodot vaikuttaa siihen, mikä tuntuu dynaamiselta tai pysähtyneeltä?”
En usko että katsomassa oleva ihminen huomaa mitään systeemiä. Periaate olla itse kommentoimatta on kuitenkin hyvä, muu tyrehdyttäisi puheen.

En siis kerro taustaa, en edes työn nimeä. Osa hämmentyy ja pelkää sanovansa jotain väärin. Odotuksena on ehkä ollut luento siitä mitä työssä minun mielestäni on kyse. Välillä täytyy luvata, että lopuksi kerron kyllä, jos jokin kysymys vaikkapa materiaaleista alkaa vaivata. Usein vastaukset löytyvät jo katsomalla. Katsoja valitsee suosikkinsa usein oma-aloitteisesti. Joskus kysyn vaikkapa nimiehdotuksia.

Keskustelut ovat tiettävästi olleet antoisia kaikille osapuolille ja niitä on haluttu lisää. Omalta kannalta ne ovat kerrassaan virvoittavia. Eri teokset ja ideat edistyvät isoilla loikkauksilla, kun ne ovat jonkun silmien alla. Näkee ja kuulee, miten ne vaikuttavat ja toimiiko jokin. Tilanne on odottamattoman intensiivinen.
”Yleisöltä” saa tuoreita silmiä. Ratkaisuja avautuu jo parista sanasta ja siitä, mistä suunnasta josta joku näkee asian. Olen innostunut tekemään uutta, viemään ideatasolla olleita teoksia pidemmälle tai jatkamaan jostakin, mihin jokin ajatus on joskus jäänyt. Tästä kaikesta tuntuu hiljakseen kertyvän aineistoa siitä, millaisia teoksia muistetaan tai milla logiikalla jokin koetaan kiinnostavana.

“Millaista taidetta teet” -kysymys on osoittautunut keskeisemmäksi kuin kuvittelin. Onhan se se, mitä sekä tutut että tuntemattomat kysyvät. Tämä tähän asti aina niin tuskainen tilanne on muuttunut kiinnostavaksi. Nyt kun olen tehnyt näin johdonmukaisemmin, työtapa on löytänyt uomaansa. Ihmiset ja muuten niin yksinäinen taiteen teko ovat alkaneet yhdistyä.