Kuraattori tutkimusmatkalla
Yleensä ajatellaan, että kuraattoriudessa on kyse vallasta, mutta näen tehtäväni enemmän vastuukysymyksenä, Paula Toppila sanoo.
– Tampereen seudun nykytaiteen kenttä on monipuolistunut 2000- luvulla, Paula Toppila sanoo.
– Kentällä on paljon uutta nähtävää. Nuoret taiteilijat ovat aktivoituneet ja perustaneet performanssitapahtumia ja yhteisöjä, kuten Pispalan nykytaiteen keskuksen.
– Alueelta tunnetaan valtakunnallisesti arvostettuja taiteilijoita, esimerkiksi Jyrki Siukonen, Charles Sandison ja Henrietta Lehtonen, tai vanhemmasta polvesta Kimmo Kaivanto ja Ossi Somma.
Toppila on kuratoinut näyttelyitä reilut kymmenen vuotta. Hän aloitti työskentelemällä Arte ry:n Titanikissa Turussa. Kiinnostuttuaan kuratoinnista hän hakeutui opiskelemaan Amsterdamiin De Appel -säätiön kuraattoriohjelmaan 1990-luvun lopulla. Toppila työskenteli pitkään näyttelyvaihtokeskus Framessa, mutta siirtyi viime syksynä Taidesäätiö Pro Arten projektipäälliköksi.
Uusia näyttelymuotoja tarvitaan
Triennaaliin on etsitty tekijöitä muun muassa portfolioiden avulla.
– Katsausnäyttely, johon taiteilijoita pyydetään tarjoamaan muutamaa teosta, ei konseptina tavoita monia kiinnostavia tekijöitä, Toppila sanoo.
– Hyvä portfolio toimii itselleni ensitutustumisen välineenä. Se ei kuitenkaan välitä teoksia yhtä hyvin kuin jos ne näkisi näyttelyssä tai työhuoneella, Toppila toteaa.
On vihjailtu, että katsausnäyttelyt olisivat kriisissä. Yksittäisiä teoksia juryttämällä koostetut näyttelyt ovatkin vähentyneet dramaattisesti. Häviävätkö ne kokonaan?
– Paras tilanne on, jos hyvin tehdyt perinteiset näyttelyt säilyvät samalla kun niiden rinnalle syntyy uusia muotoja. On taidetta, joka ei istu totuttuihin kuvataiteen esittämistapoihin. Silloin olisi hyvä pohtia muita paikkoja, joissa taide ja yleisö kohtaavat. Nykytaiteen luonteeseen kuuluu paeta omaa määritelmäänsä sekä hakea uusia muotoja ja konteksteja.
Suomi maailmalla
Suomalainen taide kiinnostaa myös ulkomailla. Toppilan mukaan menestykseen ei kuitenkaan ole reseptiä.
Jos taiteilijan teos käsittelee kollektiivista kokemusta, on teknisesti laadukas ja osuu oikeaan hetkeen, suosio voi tulla nopeastikin. Sillä voi kuitenkin olla myös huonoja seurauksia. Tietyntyyppisten teosten tultua suosituiksi taiteilijalla ei välttämättä ole lupaa uudistua. Vaarana on muuttua taiteenteon tehtaaksi.
– Oleellista on, että taiteilija on uskollinen itselleen, Paula Toppila kuvailee.
– Hänellä on visio jonka hän ilmaisee niin, että se välittyy. Hyvä taide on omistautumista ja uskoa siihen mitä tekee.
– Suuren vaikutuksen teki ranskalaisen taiteilijan Dominique Gonzales-Foersterin kokoama ryhmänäyttely Moment Ginza/Nuit Färgfabrikenilla Tukholmassa vuonna 1997, Toppila kertoo.
– Se oli kaikkea muuta kuin perinteinen näyttely teoslappuineen: monitasoinen tarina, yhtä aikaa ambienssi, tunnetila ja orgaaninen kokemus. Myös Catherine Davidin kuratoima Documenta X vuonna 1997 laajensi yli länsimaisten rajojen ja esitteli elämyksiä, jotka ovat antaneet ajattelemisen aihetta vuosiksi eteenpäin.
Millaisen näyttelyn järjestäisit, jos mitään esteitä ei olisi?
– Jokaisella näyttelyllä on rajoituksensa. On tietty tila ja instituutio, joka isännöi sitä. Instituutiolla on tietty maine ja budjetti, jotka asettavat omat kehyksensä tekemiselle. Mielessäni on tosin useita ulkomaisia taiteilijoita, joiden näyttelyn näkisin mielelläni Suomessa. Näitä ovat jo edesmennyt Juan Muñoz, kokeellisen elokuvan tekijä Jonas Mekas, mestarillinen piirtäjä Raymond Pettibon, tai ranskalainen tarinankertoja Sophie Calle.
Entä kotoinen triennaalimme?
– Näin alkuvaiheessa etsin alueen fiiliksiä ja intohimoja. Teosvalinnat seuraavat myöhemmin, Paula Toppila kertoo.
– Minua kiinnostaa löytää näyttelylle juoni. Se tukee teosten yhteisesiintymistä, mutta sallii yksittäisten puheenvuorojen ja oivallusten kokemisen.
Portfolioiden jättö Pirkanmaan triennaaliin päättyi huhtikuun lopussa. Kuva Tampereen seudun vilkastuneesta taidekentästä selkiytyy loppuvuodesta 2008, kun taiteilijavalinnat alkavat hahmottua.
Minna Soraluoma