New Yorkissa
on normaalia olla taiteilija

Tamperelainen taidemaalari Mikko Kallio on työskennellyt kohta vuoden New Yorkissa. Aikaa ovat värittäneet stimuloiva energia ja vaikutteiden runsaus. Kallio onkin ollut poikkeuksellisen tuottelias ja New York on inspiroinut.
Brooklyniläisen työhuoneen kahvinkeitin kurnuttelee taustalla, kun puhumme skypessä. New Yorkissa eletään lokakuista keskipäivää, kun Tampereella kello on seitsemän illalla.
– Välillä tuntuu aika samalta kuin kotona Epilässä, kun pistäytyy facebookissa tai lukee taiteilijaseuran jäsenkirjettä.
Yhtä jos toista on silti toisin. Ympärillä on runsain mitoin museoita ja näyttelyitä, toinen kulttuuri ja kahdeksan miljoonan asukkaan suurkaupunki. Kallio lähti New Yorkiin heinäkuussa 2011 ja paluu on edessä kesällä 2012. Hän on työskennellyt aiemminkin ulkomailla, kuten Italian Mazzanossa. Tämä on kuitenkin pidempi reissu. Eikä kyseessä ole residenssi, vaan Kallion vei Yhdysvaltoihin tutkijavaimon työ.

Kolmen lapsen perheelle muutto tuotti hankaluuttakin, mutta lapset ovat tulleet mieluusti mukaan. Ongelmat ovat käytännössä olleet pienempiä kuin olisi olettanut. Lapsista vanhin osasi jonkin verran englantia, mutta kaksi pienempää aloitti kielen oppimisen alusta. Kielitaidossa asetelmat ovat kääntyneet jo toisinpäin. Nuorin puhuu sujuvalla newyorkilaisaksentilla ja opastaa vanhempiaan, mutta suomen kielen sanoja hän joutuu joskus etsimään. Lapsilla kesti puolisen vuotta alkaa puhua rohkeasti, mutta viimeisinä kuukausina uusi kieli on tullut jo vahvana.

Tytöt, jotka ovat 6-, 10- ja 13-vuotiaita, käyvät tavallista julkista koulua kotinurkilla Roosevelt Islandilla, joka on Manhattanin ja Queensin välissä. Koulu on kuitenkin newyorkilaisittainkin varsin kansainvälinen, oppilaiden joukosta löytyy 45 eri kansallisuutta. Alueella asuu paljon ulkomaalaisia, kuten lähellä olevan YK:n päämajan työntekijöitä. Yhteiskuntaluokkien kerrostuneisuus tuli esiin koulutoimiston suhtautumisessa. A-luokan kansalaiset käyvät kalliita yksityisiä kouluja, kun taas B-luokassa tyydytään julkisiin kouluihin.

Taide kiinnostaa

Ilmapiiri on innostava, ja suurkaupungin energia vaikuttaa töihin positiivisesti.
– New York on ollut hyvä paikka tehdä töitä. Täällä on energiaa joka on jotenkin selkeää ja kirkasta. Tuntuu että se näkyy myös töissä, Kallio sanoo.

Ihmisiä on helppo lähestyä. Ulkopuolisuudessa on etuja – voi jutella rennosti kenen kanssa vain, kun ei tiedä kuka kukin on.
– Täällä ollaan tavallista kiinnostuneempia taiteesta. Se että on taiteilija on ihan luonnollista, kun Suomessa ihmetellään, hän jatkaa.

Myös ulkomaalaisuus on normaalia, varsinkin se, että taiteilija tulee muualta. Kallion mukaan kukaan ei kysele mistä hän on kotoisin tai mikä on tuonut hänet New Yorkiin. Ennemminkin ollaan uteliaita kuulemaan mitä hän tekee. Kaupunkiin on aina tultu muualta ja emigranttitaiteilijat ovat tuttu ilmiö.

Suuressa kaupungissa tulija on helposti yksin, mutta työhuonekaveri ja muut tutut ovat auttaneet kotiutumisessa. Samoin Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutti on neuvonut ja avustanut kontaktien löytämisessä.

Sopivan työhuoneen löytyminen on yleensäkin onnenkauppaa, mutta facebook oli avuksi. Tampereella aiemmin käynyt Richard Humann oli menossa residenssiin ja halusi vuokrata työtilaansa. Käsitteellisiä teoksia ja veistoksia tekevällä Humannilla on ollut töitä esillä Tampereen taidemuseossa, ja hän on työskennellyt Himmelblaussa.

Kallio on tehnyt töitä tiiviisti siksikin, että kolmivuotisen läänintaiteilijakauden jälkeen tekemiselle on taas aikaa. Työhuoneelle Kallio matkaa kahdella metrolla. Paikka on seudun viimeisiä vaatimattomaan kuntoon jätettyjä teollisuustaloja, joista on yhä mahdollista vuokrata työtiloja. Korkeassa työhuoneessa on 70 neliötä, josta Kallion käytössä on noin puolet. Vuokra on 700 dollaria kuussa. Vähemmällä ei hänen mukaansa työhuoneita juuri saa, jos ei tyydy suuresta tilasta sermillä jaettuun koppiin. Tavallisesti pienikin itsenäinen tila maksaa siinä määrin, ettei suurempi ole mainittavasti kalliimpi. Halvemmilla alueilla työhuoneiden vuokrat liikkuvat viidensadan ja tuhannen dollarin välimailla.

Näyttely New Yorkiin
– mikä ettei

Kallion työhuone oli syksyllä mukana Scandinavian Societyn työhuonekiertueessa. Se toi paikalle bussillisen taiteesta kiinnostuneita, myös muutaman Suomesta lähtöisin olevan amerikkalaisen.

Samalla hänen töitään pyydettiin näyttelyyn Manhattanille epäkaupalliseen Trygve Lie -galleriaan, jossa on tavallisesti esillä norjalaista taidetta. Noin kerran vuodessa paikalliset skandinaaviyhdistykset järjestävät muistakin pohjoismaista tulevien taiteilijoiden näyttelyitä. Viime helmikuussa olleessa näyttelyssä toisena taiteilijana oli valokuvataiteilija Jaakko Heikkilä. Avajaisissa oli runsaat 130 ihmistä. Näyttelyissä pidetään New Yorkissa usein lopettajaiset, niin nytkin. Väkeä oli vähemmän kuin avajaisissa, mutta tunnelma oli edelleen miellyttävä.

Kallio on tutkaillut näyttelymahdollisuuksia etupäässä tuttujen kautta.
– Vielä en ole aikonut kiertää paikkoja portfolion kanssa, vaikkei sekään ole poissuljettua. Monessa Brooklynin galleriassa on sanottu, että voi hyvin tuoda
kuvia ja CV:n. Yleensäkin täällä ollaan avoimia ja otetaan hyvin vastaan. On silti mukavampaa, jos joku on suositellut.

Runsaudessa sopivan gallerian tunnistaminen vaatii tuumailua. Tärkeää Kallion mukaan on, että näyttelyiden tyyli ja tila sopivat omille töille. Toisaalta jos toiminta on ammattimaista, asiallista ja gallerian kanssa toimiminen vaikuttaa luistavalta, on se hyvä asia. Varmuuden vuoksi hän kysyisi myös tuttavilta, tuntevatko he gallerian ja onko se hyvämaineinen.

Jo syksyllä Kallio kävi Williamsburgissa Pierogi-galleriassa, jonne tuttu
amerikkalaistaiteilija kehotti viemään töitä katsastettavaksi. Pierogissa hänet
otettiin vastaan lämpimästi. Muutama teos pääsi tunnettuun Flat Files -kokoelmaan, jossa paperityöt ovat laatikostoissa myynnissä ja yleisön katsottavina.
– Mukavalta tuntui, kun galleristi perehtyi töihin. Niistä keskusteltiin ja hän analysoi töitä kunnolla. Uusiakin töitä pyydettiin tuomaan näytille, kun valmistuvat, Kallio kertoo.

Haastavinta on Kallion mukaan päästä kynnyksen yli. Tärkeä askel on jo saavutettu, jos galleristi kiinnostuu katsomaan teoksia. Tarjontaa on paljon, ja sopiva aika saattaa löytyä vasta kuukauden päästä. Yksi mielenkiintoinen galleria on brooklyniläinen Sideshow, joka on alueen vanhimpia epäkaupallisia gallerioita. Hän osallistuu gallerian yhteisnäyttelyyn 2013.
– Etsin silti yhä galleriaa, joka järjestäisi täällä yksityisnäyttelyn, Kallio kommentoi.

Pieni ihminen
riittää rujonakin

Kallio työskentelee kerroksittain leikaten ja piirtäen hahmoja lomittain. Mukana on myös maalausta ja löytömateriaaleja. Hän aloitti piirtäjänä.
– Tein sarjakuvia 1990-luvun puolivälissä. Siinä oli sellaista mielisairaiden taiteeseen ja undergroundiin liittyvää.
Sarjakuvakausi loppui nopeasti, koska tarinoiden keksiminen tuskastutti Kalliota, joka halusi päästä piirtämään. Sarjakuvat synnyttivät kuitenkin innostuksen piirtää, ja hän piirsikin tussilla monta vuotta. Piirustukset alkoivat saada kollaasin muotoa ja muuntuivat lopulta kohti maalauksia.
– Kuvissani haluan rakentaa maailmaa, jossa pienet ja rujotkin asiat ovat arvokkaita, hän sanoo.

Teosten maailma on rosoinen ja leikkisän levoton. Kalliota kiinnostaa alitajunnan tuottama anatomia ennemmin kuin realismi, joten ihmisen epätäydellisyys on mukana kuvissa. Teosten maailmassa ei olla yksin, ja yhteisöllisyys onkin yksi teema, jonka Kallio mainitsee itselleen keskeiseksi. Hahmojen maailmaan on viime aikoina tullut pisteitä ja viivastoja, joista syntyy usein tekstiiliä tai tapettia muistuttavia kuvioita. Teoksia on kesällä 2012 esillä Pirkanmaan Triennaalissa.

Taiteen runsaus

Alkuvaiheessa Kallion työtahti New Yorkissa oli monien tulossa olleiden näyttelyiden takia tiivis, joten loppuaikana hän aikoo työskentelyn ohella keskittyä enemmän näyttelytarjontaan. Chelseassa on satoja gallerioita pienellä alueella, ja kierroksella löytyy aina pari todella hienoa ja antoisaa näyttelyä.

Taiteen ohella hintataso on kiinnittänyt huomiota. Mary Boone -galleriassa Peter Saul esitteli hienoja, värikkään surrealistisekspressiivisiä ja underground-sarjakuvien tyylisiä teoksia. Maalauksissa oli viittauksia Warholiin Campbell-purkkeineen ja muihin tunnettuihin taiteilijoihin, kuten Jackson Pollockiin, jonka nimeä hatuissaan kantavat nallekarhut maalasivat eräässä maalauksessa. Parin metrin kokoiset työt liikkuivat sadan tuhannen dollarin hintaluokassa. Koko näyttely oli loppuunmyyty. Toisessa näyttelyssä realististen maalausten hinnat kipusivat jo neljännesmiljoonaan.

Myös suurissa museoissa riittää yhä nähtävää. Monissa niistä on myös vähävaraisille taiteilijoille sopivia maksa mitä haluat -iltoja. Modernin taiteen museolla ja New Museumilla on lisäksi taiteilijakortit, jotka ovat sopivasti vuoden voimassa. Noin kolmenkymmenen dollarin korttiin sisältyy MoMAn elokuvateatterin runsas anti. Korttia haetaan CV:llä, edellytyksenä on muun muassa aktiivinen näyttelytoiminta.

Kiintoisa kohde on myös Dia:Beacon, joka toimii kaupungin ulkopuolella. Vaihtuvien näyttelyiden lisäksi siellä on pysyvästi esillä installaatioita tunnetuilta taiteilijoilta kuten Joseph Beuys, Louise Bourgeois ja Walter De Maria. Kaupungissa on lisäksi joukottain taidemessuja ja muita tapahtumia. Taidemessuista suurimmat ovat Armory-messut, jotka tuntuivat valtavilta mittakaavaltaan. Teokset oli ahdettu pieniin messulooseihin. Volta-messuilla taas yhdellä taiteilijalla oli kokonainen osasto, joten taiteeseen oli helpompi keskittyä.
– New York Timesin mukaan omaperäisyys on täällä harvinaista. Taide on täällä ehkä jotenkin tasapaksua, tinkimättömyyttä näkee harvoin, Kallio kommentoi.
Hienoja näyttelyitä on silti joka kierroksella paljon, ja se ehkä vaikuttaa taiteilijoihin. Itsekriittisyys kasvaa. Esimerkiksi Anish Kapoorin veistokset ovat aina vaikuttavia. Kallion mukaan minimalismia ja värikkäitä esinekoosteita on esillä paljon, samoin installaatioita. Myös piirustus on näkyvillä enemmän kuin Suomessa. Valokuvia taas on vähemmän, mutta maalausten runsas tarjonta on yllättänyt.

Optimaalinen
oleskelu ulkomailla

Omatoimisen oleskelun ohella kaupungissa on tarjolla Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutilta ja Kordelinin säätiöltä haettavat residenssit. Entä minkätyyppinen oleskelumuoto olisi ihanteellinen suomalaistaiteilijoille? Kallion mielestä pohjaksi sopii kansainvälinen taiteilijasymposium, joka luo vuorovaikutusta taiteilijoiden välille. Myös kuraattoritapaamiset ja open studios -tapahtumat lisäävät oleskelun antia.

Oleellista on riittävän pitkä työskentely, jotta ympäristö ehtii vaikuttaa työhön. Yleensäkin minimiaika työskentelyssä on Kallion mielestä pari kuukautta. Puoli vuotta on ideaali kesto. Siinä ajassa on jo mahdollista tutustua ihmisiin. Näin pitkään oleskeluun Yhdysvalloissa tarvitsee tosin viisumin. Ilman viisumia voi vierailla kolmen kuukauden verran.

Kotimaasta Kallio kaipaa läheisiä kontakteja toisiin taiteilijoihin. Yhdysvalloissa ei ole pohjoismaiden tapaan vahvoja taiteilijoiden yhdistyksiä. Yhteisöt muodostuvat enemmänkin taiteilijavetoisten näyttelytilojen ympärille.

Diasporassa oleskelu tuottaa taiteilijalle myös hankaluuksia. Teoksia syntyy, ja ne on jotenkin toimitettava valtameren yli kotimaahan. Samaan aikaan on yleensä käynnissä näyttelyitä ja muita projekteja kotimaassakin. Vierailijat ovatkin saaneet lähtiessään kuljetettavaksi yhtä jos toista, ja itse voi tuoda maalauksia jonkin verran. Taiteilijan arkeen kuuluu myös runsaasti hakemuksia. Ulkomailta ne pitää lähettää hyvissä ajoin ja postimaksut tulevat kalliiksi. Viikon verran ennen deadlinea lähettäessä joutuu jo turvautumaan pikapostiin.

Elämän tahti on New Yorkissa varsin kiivas ja tehokas, mikä tarttuu työn ohella perhe-elämään. Siitä on ollut hyötyä – ehkä se on osa Kallion usein mainitsemaa kaupungin energiaa. Työskentely ja inspiraatio vaativat kuitenkin myös tyhjää tilaa ja vaeltelua, eksymistä, jolle tulee olla tilaa.

Sinne veri vetää uudestaan

– Tämä on ollut tosi hyvä vuosi, mutta kiva on silti palatakin, Kallio summaa.

Yksi muualla olemisen hieno puoli onkin paluu vanhan ja tutun pariin ja kotimaan näkeminen uudessa valossa. Vuoden aikana Kallio ei ehtinyt vielä juurtua sillä tavoin, että paikka tuntuisi todelliselta kodilta. Siihen tarvittaisi luultavasti toinen vuosi lisää.

New York ei jää silti kokonaan taakse. Tulossa on kuukauden symposium Woodstockissa vuoden päästä ja muuta yhteistyötä Yhdysvalloissa ensi vuonna.
– Aion palata tänne aina uudelleen, residensseihin tai muuten vain käymään, hän sanoo lopuksi.