Vettä kertyy lätäköksi begonioiden juurille, mutta se imeytyy nopeasti. Kivien välissä luikerteleva letku alkaa käydä kireäksi. Tämän rivin istutukset ehtii kastella ennen ruokatuntia ja pätkän toista riviä uudestaan. On ollut aurinkoista monta päivää, joten hoitohautojen kukat on kasteltava kahteen kertaan.Työt loppuvat puoli neljältä ja matka jatkuu työhuoneelle. Ilta etenee mehevien siveltimenvetojen ja tulevan näyttelyn parissa. Aamulla kun herää neljältä, ehtii tehdä pari tuntia hakemuksia. Puutarhatyö alkaa seitsemältä.
Näin on ollut taidemaalari Mia Saharlalla noin kymmenenä kesänä. Viisi vuotta sitten valmistunut Saharla työskentelee puolivuotisesti hautausmaalla.
– Aloitin kaksikymppisenä, nyt 32-vuotiaana se on tuttu paikka, Saharla sanoo.
Lehden ilmestyessä maa on jäässä ja työtön Saharla työmarkkinatuella. Tulot siis vaihtelevat, kirvelevimmin puute iskee työtilan kokoon.
– Jos olis rahaa, etsisin heti isompaa työhuonetta, hän sanoo. – Tänäänkin oli kova halu maalata. Mut kun avasin työhuoneen oven, aattelin et voi itku. Mitä mä mahdun täällä tekeen? Usein joudun roudaan jotain käytävään ja sit taas takas.
Ahtaalta näyttää. Seinien vierillä on kiilapuita pinoissa, keskeneräisiä töitä, maalauspohjia ja uudelleen käytettäviä pohjia. Keskellä on neliömetrin verran vapaata tilaa. Suuria töitä ei mahdu pohjustamaan.
Palkkatyö tuo väljyyttä talouteen, vaikkei riittävästi työhuoneen kannalta. Puutarhatyön parhaita puolia on Kalevankangas ympäristönä.
– Onhan se maailman hienoin maisemakonttori. Mulla on maalauksissa paljon maisemaa, vaikka eri näkökulmasta.
Jännitystä koituu siitä, ettei työ ole vakituista.
– On siinä se vaara, ettei jonakin keväänä saakaan töitä. Mut eniten tarvii säkää, että pääsee ekan kerran.
Hyvällä säkällä myös teokset löytävät uusia omistajia.
– Mulla työt on joko tosi isoja tai tosi pieniä. Isoja menee todella harvoin, Saharla sanoo.
Muun muassa rock-henkiset ja nuorekkaat ihmiset ovat kiinnostuneita Saharlan maalauksista. Myyntitulot liikkuvat muutaman satasen ja tonnin välillä per vuosi. Kaksituhatta on ollut ennätys, kun eräs kunta osti isohkon maalauksen.
Yksi tärkeä tapa ”ansaita” on minimalistinen elämäntapa.
– En haaveile omistamisesta tai tavarasta, matkustamisesta kyllä. Mun shoppailutottumukset – no, lähinnä rautakauppa houkuttaa.
Eli maalaustarvikkeista ei säästetä, ei myöskään näyttelykuluista. Ja työhuone pitää olla.
– Syön halvasti ja asun pienesti. Voi kirpasta pahasti, kun pitää ostaa uudet sukkahousut. Ei se tunnu samalta kun ostaa värejä.
Tällä hetkellä Saharla asuu kahdeksan neliön soluhuoneessa, kämppiksiä on kuusi kappaletta. Takahuhdin työhuoneelle on keskustasta matkaa ja linja-auto maksaa paljon. Niinpä hän juoksee matkat. Tosin juoksulenkkarit on pakko uusia kerran vuodessa kesän ensimmäisestä palkasta. Muuten linja on tiukka myös palkan tultua.
– Vaatii se itsekuria. Palkoista on pakko säästää niin paljon kuin pystyy.
Joskus pihtailu väsyttää. Saharlan unelmana on tilanne, jolloin joka senttiä ei tarvitse laskea kolmeen kertaan. Pienikin ekstra on sanomattoman makeaa.
– Ihanteellista olisi, jos teoksia menisi sopivasti ja myyntitulot vakiintuisivat. En uskalla toivoa, että apurahaa olisi säännöllisesti. Mutta jos ekstrana silloin tällöin, se antaa uskoa.
Palkkatyöhön verrattuna pienet apurahan pilkahdukset ovat sikäli hieno juttu, että rahan lisäksi saa aikaa – pääsee työhuoneelle.
Saharla jatkaa maalauksen, näyttelyiden ja hakemusten ohella puutarhatyön lomittamaa arkeaan ainakin lokakuun 2015 loppuun.Minna Soraluoma

Päivitys: Haastattelun jälkeen Saharla sai pari neliötä isomman työhuoneen ja soluasunto vaihtui yhteiseen asuntoon miesystävän kanssa.