Kuva ja sana käsittelee kirjallisuudentutkimuksen ja taidehistorian välimaastoa. Eniten sijaa saavat vakiintuneet kuvan ja sanan yhteismuodot, kuten historiamaalaus, sarjakuva ja kuvakirja.

Kuvataide on piiritetty sanoilla, kommenttien sädekehällä, joka tuikkii kritiikkejä, historioita, tutkimuksia ja taiteilijaelämäkertoja. Pikkusormen antamista sanoille oli, kun renessanssin aikaan taideteoksia alettiin nimetä verbaalisesti ja signeerata kirjoittamalla.

Yksi teema on vuosisatoja jatkunut pohdinta, voiko kuva kertoa kuten sanat, ja kuinka kirjallisuuden käsitteitä on etsitty kuvasta. Mikkosen mukaan maalauksesta on haettu niin kertojaa kuin kronologiaa, alkua ja loppua. Kuvan tulisi kertoa samoin kuin kokonaisen novellin tai romaanin. Yritys päätyy enimmäkseen umpikujaan, eikä kuva mahdu kirjallisuustieteen käsitteisiin. Tosin yksittäinen sanakaan, jota kirjan nimessä verrataan kuvaan, ei sisällä kokonaista kertomusta tai useaa henkilöhahmoa, mutta sitä ei etsitä.

Samaan tapaan kirjallisuutta voisi tarkastella kuvataiteen käsitteitä hyödyntäen. Mikkosen mielenkiintoisesti analysoima Kari Aronpuron Oodi lampaalle saa pohtimaan, missä määrin runo soveltaa ulkoilmamaalauksen perinteitä. Vaikka Oodissa laidunnetaan impressionistisesti keväisillä kunnailla, se vaikuttaa ateljeessa kirjoitetulta staffliarunolta.

Mikkonen ei kuitenkaan sovella kuvataiteen käsitteitä, joskin taidehistoria on jonkin verran mukana. Kuva ja sana kertoo kuvista kirjallisuuden kannalta, ei toisin päin tai molemmista suunnista. Poissa ovat kuvataiteilijan kannalta ilmeisimmät kuvan ja sanan liittymäpinnat, kuten taidekritiikki tai taiteen historiankirjoitus, puhumattakaan teksteistä, joita jokainen taiteilija joutuu kirjoittamaan. Enemmän silti ihmetyttää, että Kuva ja sana ottaa uudempaa taidetta esille vain sattumanvaraisesti. Sanat ovat hallinneet varsinkin valokuvaa jo vuosia. Muiden ohella Jari Silomäki, Elina Brotherus ja Jorma Puranen ovat nostaneet sanan pinnalle taiteessa, mutta se ei näy kirjassa.

Toisaalta kattavuuteen on pyritty liikaa. Aina kun juoni kääntyy kohti loppua, astuu uusi kokonaisuus mukaan. Tutkimuksen vaiheista ja menetelmistä teos antaakin perusteellisen kuvan.

Yleisesti ottaen teos ei ole kovin yleistajuinen. Se vaatii suhteellisen runsasta tietoa kirjallisuuden tutkimuksesta ja kykyä sietää semiotiikan termejä.

Minna Soraluoma