Kuvanveistäjä Hanna Vihriälän vilkas työhuone ei vastaa kuvaa yksin puurtavasta taiteilijasta. Vierailijoita piipahtelee, assistentit Mia Rantavaara ja Sofi Häkkinen työskentelevät Pirkanmaan Triennaaliin menevien töiden parissa.
Odottamassa ovat vuoreslaisen talon seinään kiinnitettävät lapinvesitähdet. Niiden jälkeen keskitytään Espooseen, sairaalan aulateokseen, joka koostuu vihreistä helmistä ja 24 000 vaijerista.
Helmien ohella työhuoneella on karkkilaatikoita noin tuhat kiloa.
– Karkeista ei varmaan tule enää hävikkiä, kysyn.
– Ei. Mia sanoi ettei suostu enää koskeen. Se on ollut tosi monessa mun karkkityössä mukana, Vihriälä kertoo.
Makeisia on muissa kuin pysyviksi tarkoitetuissa teoksissa. Tilaukset ja julkiset teokset ovat se, mistä 40-vuotiaan Vihriälän toimeentulo tällä hetkellä tulee.
Arki kuvataiteilijana on muuta kuin hän olisi etukäteen kuvitellut, roudaamista ja lujuuslaskelmia.
– Tässä on kuin pienen yrityksen johtaja. Tilaan materiaaleja ja pestaan apulaisia. Kilpailutan millä hinnalla ja monenko millin rei’illä saadaan alakattolevyt Espooseen. Ei yhtään mun erikoisalaa.Jo taiteilijaksi ryhtyminen oli muuta kuin Vihriälä nuorena aikoi – hän halusi selkeän ammatin ja työpaikan. Kehitysmaatiedon opinnot eivät kuitenkaan avautuneet ensiyrittämällä. Kuvisopettajan ehdotuksesta hän lähti välivuodeksi Limingan kansanopistoon taidelinjalle. Jatkan vakavaa ammatinhankintaa vuoden kuluttua, Vihriälä ajatteli.
– Se oli kuitenkin mahtavaa. Kaikki oli kiinnostavaa ja jännittävää. En silti ajatellut, että musta tulisi taiteilija.
Ehkä kuvisopettaja, hän pohti. Vihriälä pyrki ja pääsi Lapin yliopistoon kuvataidekasvatukseen.
– Siellä mulle kirkastui, etten ryhdy opettajaksi. Siinä työssä pitää oikeasti haluta opettaa. Ei niin, että opettaa taidetta, koska itse tekee sitä mielellään.
Lapista Vihriälä päätyi Kankaanpään taidekouluun, jossa hän innostui kuvanveistosta. Veiston jäljissä hiipivät julkiset teokset.
Niistä ensimmäisiä olivat ”Hajuaistit aakkosjärjestyksessä” Terälahden koululle 2003 ja ”Eteläseinä” Pirkkalaan 2001. Viimeksi valmistui Kalkunvuoren päiväkotiin ”Aarre”, jossa on kymmeniätuhansia pieniä leluja.
Entä pärjääkö tämä työ vakaille ammateille, jotka se syrjäytti?
– Onhan tää matalapalkka-alaa.
Moni taiteilija on haluton pohtimaan niin tulojen kuin työn määrää, näin Vihriäläkin. Jos niitä pohtisi – no, se ei ole terveellistä.
– Kun pyöritellään satoja tuhansia karkkeja, ei pysty tekemään, jos laskee paljonko tekee päivässä ja montako vuotta työ jatkuu.
Työ pitää vain aloittaa ja jatkaa pala kerrallaan.
Numeraaliset kysymykset saavat varovaisiksi siksikin, että teoksista ja kustannuksista nousee polemiikkia silloin tällöin. Budjetti kuulostaa suurelta, koska työmäärä ja menot kätkeytyvät visusti. Vihriälän yhden teoksen hinnasta virisi keskustelua.
– Museon yhteyshenkilö sanoi, et kukaan ei kysy mitä maksaa saman rakennuksen sähkötyöt tai johdot.
Taiteilijapalkkion osuus budjetista tapaa olla noin puolet miinus työhuonekulut, joten isosta, vuoden tai pidempään kestävästä projektista jää taiteilijalle noin 12 000 euroa.
– Sithän on oma valinta jos poraa kaks vuotta reikiä muovitavaroihin.
Työtä voi olla paljon tai vielä enemmän. Nerokkaasti suunnittelemalla jopa vähemmän.
– Apurahalla tulot olis muutaman satasen päälle tonnin kuussa.
Tilaustöillä pääsee melko samaan, joskus jopa yli. Vihriälä ei tällä hetkellä työskentele apurahalla, vaikka sitäkin on tarvittu ja tarvittaneen vastakin.
– Jos saa valita, niin mieluiten teen tilaustöitä.
Vihriälän myynti yksityisille on vähäisempää. Koteihin hankitaan toisinaan koiraveistos tai rikkaruohovalos, tai veistos pihalle.
Keskimäärin on parasta pyrkiä siihen, että työ kannattaa, pelkkä näkyvyys ei elätä. Vihriälällä on kolme lasta, joista nuorin on alle vuoden. Kotijoukoissa tukea antavat myös elämänkumppani ja Maija-koira.
Tasainen työnteko on pitänyt Vihriälän leivässä ja liikkeessä.
– Pääsääntösesti aattelen, että tää on kiva työ ja saan tehdä hauskoja juttuja eri paikkoihin, Vihriälä sanoo. – Pitää aatella, että elämä kantaa ja työt kantavat. Jos tulee tilanne ettei kanna, pitää tehdä jotain muuta.

Minna Soraluoma