Tiina Vainio: Opas vastavalmistuneelle kuvataiteilijalle
Kuvataiteilijan peruselementit ovat periaatteessa yksinkertaisia. Keskeistä on tehdä töitä, löytää työtila ja toimeentulo, sekä saada töitä esille. Tiina Vainion opas pyrkii helpottamaan ainesten hankkimista ja keitoksen kypsyttämistä. Vainio on Turun Taideakatemiassa jakanut samaa tietoa, joka nyt leviää laajemman kuulijakunnan ulottuville.
Vastauksia löytyy moniin kysymyksiin, kuten mitä lakia sovelletaan työhuoneen vuokraamisessa, milloin myynti on vähäistä liikevaihtoa tai mikä onkaan ammatinharjoittaja. Kuvataiteilija Vainion oikeustieteen kandidaatin koulutus tuo käsittelyyn varmaa sävyä. Tämän kirjan myötä galleristi saattaa useammin törmätä taiteilijaan, joka tekee omia tarjouksia vuokrasta. Komiteat ja Kelan ohjeet vilahtelevat, mutta kertomukset niin fiktiivisistä kuin todellisista henkilöistä havainnollistavat virallisempaa ainesta. Milloin apulainen kaatuu teoksen päälle, galleristia uhataan puukolla, tai naapurikirjasto myy kirjasta tehdyn taideteoksen parin kolikon poistokirjana.
Lakikäytännöt ja sopimukset ovat Vainion oppaan ominta antia. Tietty tietojen vanhenemisen vaara on tässä suhteessa olemassa. Se on kuitenkin minimoitu antamalla suhteellisen yleisluonteista tietoa esimerkiksi näyttelypaikoista ja verotoimistojen käytännöistä. Paikoin ohjeet jäävät kuitenkin lakonisiksi, kuten hakemusten laatimisen suhteen. Esimerkiksi ansioluettelosta Vainio listaa mitä otsikoita tarvitaan ja missä järjestyksessä. Mutta – eikö jäsenyyksiä mainita ansioluettelossa? Tai tietävätkö kaikki, mitkä ovat yhteis- ja mitkä ryhmänäyttelyitä? Joku voisi kaivata myös hakemistoa.
Taiteilijana toimimisesta on julkaistu yllättävän vähän tietoa. Täydellisen ympyrän viime numerossa Markku Arantila pohti, kuinka täysin sydämin hän opettajana johdattelee jokaista taideopiskelijaa kohti taiteilijan ammattia. Voiko iloita vilpittömästi, kun oppilas saa apurahan, jos itse jää ilman? Myös Vainiolla apurahat painottuvat siksikin, että kirja alkaa niistä.
Oppaassa puhuvat pitkään toimineet taiteilijat edessä olevista haasteista ja vaihtoehdoista, joten kirja ei rajoitu vastikään kouluaan lopettaviin. Yhdessä suhteessa kyseessä on nimenomaan valmiin tekijän opas. Siinä ei puhuta opintojen jatkamisesta, eikä siitä, minne kannattaa missäkin tilanteessa hakea opiskelemaan. Taiteilijathan eivät ole aikoihin olleet kerralla valmiita. Lisäksi taidekoulutuksen valikoima on 1990-luvulta lähtien runsastunut, ja yhä komeampien nimien kilpavarustelu sekoittaa pakkaa entisestään. Ei käy kateeksi ammatinvalinnan ohjaajia.
Kesällä kun olin tulossa Turusta junalla, kuului taemmalta penkiltä kynän rahinaa. Äänestä kuuli hyvin, että takana piirrettiin määrätietoisesti. Mieleeni muistuivat monet matkat parikymppisenä, kun piirsin kaikkialla, lukuisia junanäkymiä, penkkejä, kasseja ja ihmisiä.
Reipas varjostaminen taukosi hetkeksi.
– Hei. Junassa oon, kuului tytön ääni.
– No taideakatemian pääsykokeesta.
– Joo. Sikäli meni hyvin, että onnistuin kaikissa niin kuin halusin. Sit. Haastattelussa ne kysy, et mitä teet jos et pääse. Mä sanoin, että meen vuodeksi Oriveden opistoon ja yritän uudelleen. Sille naiselle tuli oikein levee hymy. Jess! Oikea vastaus!!
Tyttö selosti pääsykokeita ja tehtäviä yksityiskohtaisesti, kunnes kaiuttimet alkoivat varoitella Tampereen aseman muutostöistä.
– Nähdään. Mä näytän sitte pääsykoetöiden kuvat kamerasta, hän sanoi lopuksi.
Jos hyvin käy, neljän vuoden kuluttua hän voi arvioida samalla intensiteetillä valmistuvan taiteilijan tilannetta.
Minna Soraluoma