– Hei, kuului takaa. – Anteeks mutta onko tuo se kivi, jossa on tekstiä, kysyi nuori mies.
Kyllä kyllä. Siirryin sivummalle, pariskunta tutki kiveä pitkään. Rannalla on ollut kiva liikkua incognitona, kuin kuka vain. Aluksi oletin, ettei kukaan huomaa tekstejä.Lunta oli tänä vuonna paljon ja se viipyi pitkään. Maaliskuussa Kuuntelukivestä kurkisti esiin vain yksi nipukka. Kuun lopussa jo enemmän, vedenrajan – tai jäänrajan kivien päältä lumi oli monin paikoin sulanut. Välissä tosin on syvää ja pehmää hankea, jossa saa helposti lunta kenkäänsä. Istuin kuuntelukivellä ja katselin jäällä liikkuvia ihmisiä, kun kysymys kuului takaa.
Samalla kivellä olin juonut usein teetä. Maaliskuussa 2020 oli niin hiljaista, kuului vain liplatusta. Ensimmäinen kivelle ilmaantunut sana olikin liplatus. Suuri rakennustyömaa entisessä Aspinniemessä, nykyisessä Rantatampellassa oli hiljaa, aavemaisen hiljaa. En olisi koskaan kuvitellut kaipaavani rakennustyömaan melua, mutta myöhemmin tuntui kotoisalta, kun se alkoi. Ainakaan ei tuntunut yhtä poikkeukselliselta, oudolta. Hätätilalta. Hiljainen kevät, se on tavannut merkitä hälytystä.
Muitakin ääniä alkoi erottua. Junat kulkivat yhä, etenkin tavarajunat, jotka jyristävät aseman läpi lähes täydellä vauhdilla, ne ovat loputtoman pitkiä. Ääniä kuuluu kaukaa. Hiljakseen teen merkintöjä, kuin päiväkirjaa kiven pintaan.Rannalla on ollut alusta asti miellyttävä työskennellä. Viime vuonna (2020) kivien tuntumaan ilmaantui pian hienoja kivitasapainotuksia.
Jossakin vaiheessa en enää päässyt teelle yhdellekään rannan tekstikivistä. Ne olivat varattuja enimmän päivää.
Yes! Yes! Si!
Muutamia muitakin teksteja pulpahtelee hiljakseen anonyymeinä, monet sivummalle, satunnaisen kulkijan löydettäväksi. Pari paikkaa kuin vakiintuu. Eniten on näytetty huomaavan kuuntelukiven ohella “Pyrin” -kallio koskenniskalla, tasapaino-kivi ja etenkin Me selvitään -kivi.
Nämäkin olivat kuukausia paksun lumikerroksen peittämiä. ”Me selvitään” -kivellä vimeinen jonkun rannalla viihtyneen vastaus ”si si” näkyi pitkään kohoumana lumessa.
”Viimein!”, kirjoitin samalle kivelle sapluunalla ja guassilla, kun kivi paljastui lumen alta. Kesti päivän tai kaksi, kun sain tutun vastauksen pikkukivillä aseteltuna. ”Si, si.” Muutaman päivän sisällä viestinvaihtoa on ollut useampaan otteeseen. Viimeksi oli sydämiä auringonkukansiemenillä.
Syyskuussa -20 Aila-myrsky lennätti yllättävän suuriakin kiviä, ja lisää mullistuksia oli luvasa, kun rannalla tehtiin korjaustöitä. Kuuntelukivi sai selkäänsä melko neliömäisen murikan, näkyy se silti edelleen. Me selvitään -kivi oli kivimurskan peitossa, mutta melko pian joku kiven tuntematon ystävä oli hellästi kuorinut sen esiin.